Edunvalvontaa ja tukea opistojen kehitykselle   (tulostusversio)

Kansalais- ja työväenopistojen keskinäinen yhteistyö on antanut läpi vuosikymmenten vauhtia ja virikkeitä niiden toiminnan kehittämiselle. Pääosin kuntien omistamat opistot edustavat suomalaista vapaata sivistystyötä parhaimmillaan.

Työväenopistojen liitto perustetaan 9.-10.6.1919 Helsingissä. Puheenjohtajaksi valittu Zachris Castrén lausuu syntysanat: ”Työväenopistoaatteen tunnustajat tahtovat nyt maassamme koota voimansa järjestetyn sivistys- ja kansanliikkeen aikaansaamiseksi”. Opistoja oli perustettu vuosisadan vaihteesta lähtien suurimpiin kaupunkeihin ja teollisuuspaikkakunnille. Alku on palavan innostuksen aikaa, rahoitusta saadaan kaupunkien anniskeluvoittovaroista.

Sisällissodan jälkeen opistojen olemassaolo kyseenalaistetaan. Neuvokkaiden johtajien ja valistuksen tarpeen tunnustamisen kautta liike kuitenkin vahvistuu. Olihan yhdeksi sotaan johtaneeksi syyksi arvioitu työväenliikkeen sivistystoiminnan puutteellisuuksia.

Liiton oma lehti perustetaan vuonna 1923. Työväenopisto-lehti kertoo olevansa liiton rientojen äänenkannattaja. Sen palstoilla käydään keskustelua opistojen työväenhenkisyydestä, joka muuttuu pian työväenopistohenkisyydeksi, työväenopistoaate työväenopistoasiaksi. Pitää olla samalla puolueeton, mutta ensisijaisesti työväen asialla. Liiton jäseniksi pääsevät opistot, joiden opetus on järjestetty ”tieteellisen totuudenetsinnän hengessä”.

Opistolaki saadaan vuonna 1925. Työväenopistojen lisäksi perustetaan kansalais- ja vapaaopistoja. Opistojen ohjelmat monipuolistuvat, luento-opetuksen rinnalle tulevat opintopiirit. Luennoilla aiheet ovat yhteiskunnallis-taloudellisia, kun taas opintopiireissä yleistyvät äidinkieli ja vieraat kielet, käsityö ja kotitalous, vähitellen myös taideaineet ja musiikki.

Liitto kokoaa kentän

Liitto organisoi luentopäiviä 1920-luvulta lähtien. Näihin loppiaisseminaareihin osallistuvat opistojen johtajat ja opettajat ympäri maan. Tämä perinne jatkuu yhä edelleen. Opistojen opiskelijoille liitto järjestää kesäpäiviä. Ne ovat vuosikymmenien ajan hyvin suosittuja.

Kolmekymmentäluvulla opistokenttä laajenee, setlementtiopistot hyväksytään liittoon. Yhteiskunnan oikeistolaistuminen kohdistuu myös opistoihin, työväestön sivistyspyrkimyksiä kohtaan tunnetaan epäluuloja. Joillakin paikkakunnilla lapualaiset haluavat tarkistaa opiston opiskelijalistoja – siinä onnistumatta.

Toisen maailmansodan jälkeen suunta kääntyy. Opistoilta peräänkuulutetaan ”yhteiskunnallisia ja muita demokraattista maailmankatsomusta syventäviä aineita”. Seuraava vuosikymmen on kiihkeää jälleenrakentamisen aikaa. Yhteiskunnallinen luento- ja keskustelupiiriperinne alkaa hiipua. Aletaan ensimmäisen kerran puhua vapaa-ajan harrastuksista. Liitto ryhtyy järjestämään henkisiä kilpailuja, joissa opistot haastavat toisiaan eri taiteenaloilla. Viisikymmentäluvun lopulla jokaisessa kaupungissa ja kauppalassa on oma opisto.

Valtionapu lisää maaseutuopistoja

Opistoliike leviää maaseudulle, kun liiton ajama lainsäädännön uudistus toteutuu vuonna 1963 ja parantaa huomattavasti toimintaedellytyksiä. Eduskunta säätää opistojen valtionapuprosentiksi 70. Suuri osa perustetuista opistoista on kunnallisia, mutta niiden rinnalla toimii samoissa tehtävissä yksityisiä, etupäässä setlementtiopistoja. Vuonna 1967 liitto saa nykyisen nimensä Kansalais- ja työväenopistojen liitto.

Seitsemänkymmentäluvun henkeen kuuluu liittää myös kansalaisopistot osaksi suunnitelmallista, valtiollista koulutuspolitiikkaa. Liiton piirissä käydään vääntöä siitä, tuleeko opistojen olla osa kunnan koululaitosta vai omaleimainen, paikallisen väestön tarpeisiin reagoiva oppilaitos. Talouden lama saa maan hallituksen suitsimaan opistotoiminnan kasvua ja kehitystä. Vuonna 1976 liitto organisoi valtakunnallisen nimienkeruun. Adressiin kertyneet 261 881 nimeä vakuuttavat eduskunnan ja leikkauksista luovutaan.

Kaikenikäisten opistot

Kansalaisopistojen verkosto kattaa 1980-luvulla jo käytännöllisesti katsoen koko maan. Opetusta kehitetään ja opistoihin perustetaan päätoimisten opettajien virkoja. Liitosta tulee entistä enemmän opistojen pedagogisen toiminnan ohjaaja koulutuksen, julkaisutoiminnan ja malliopetussuunnitelmien avulla. Ikärajat poistuvat, nyt lapsetkin voivat harrastaa ja opiskella opistossa.

Vuosituhannen viimeisellä vuosikymmenellä talouden lama koskettaa opistoja. Juustohöylä leikkaa tuntiresursseja, oppilaitoksia ja virkoja yhdistetään. Siirrytään tulosvastuun aikaan. Opistoissa käydään hämmentynyttä keskustelua siitä, mitkä ovat toiminnan oikeita tuloksia ja miten ne ovat mitattavissa. KTOL profiloituu edunvalvonnan rinnalla uusien ideoiden virittäjänä ja opistokentän ohjaajana.

2000-luku on verkostoitumisen aikaa. Kunta- ja opistokenttä muuttuvat, muodostetaan entistä suurempia yksiköitä, alueopistoja. Liitto puolustaa opistoja kuntalaisen peruspalveluna, se jakaa laatupalkintoja ja tekee arkista opistotyötä näkyväksi. Opistot kotouttavat maahanmuuttajia, osallistuvat terveystalkoisiin, aktivoivat kansalaisia ja pitävät osaltaan Suomea yhteisöllisenä.

Teksti: Mauri Nest